Viides syyskuuta

Minulta usein kysytään että miten olen päätynyt pitämään kulttuuriblogia. Naurahdan ja mietin hetken. Täytyy myöntää että itsellenikin se on täysi arvoitus, mutta nykyään on jo vaikeaa kuvitella elämää ilman tätä. Se vain tapahtui niin salakavalasti.

Keväällä 2011 vanhempani tutkivat Oopperan seuraavan kauden ohjelmistoa ja näkivät Richard Wagnerin Ring-tetralogian tulevan syksyllä Suomeen. Minä, joka olin käynyt siihen aikaan oopperassa tyyliin pari kertaa (ja nekin kovan painostuksen alaisena), en ollut yhtään kiinnostunut, vaikka lapsena olinkin kuunnellut niitä satunnaisesti LP-levyiltä. Sain kuulla lauseita kuten "vuosisadan teos", "tämä sinun on nähtävä" ja "Wagnerin parhaimmistoa". Äitini oli vähän huolissaan siitä että miten tytär, jolla tuntuu aina olevan vaikeuksia istua paikallaan pidempään kuin 10 minuuttia, jaksaa istua Wagnerin 6 tunnin oopperassa kertaa neljä.

Vastahakoisesti suostuin koko touhuun, ja töiden jälkeen paniikki mitä ihmettä oopperaan pitää laittaa päälle. (Tämä tuntuu yhä olevan suuri kysymys katsojille). Muistan Reinin kulta -osasta hyvin vähän, mutta ainakin se oli pehmeämpi alku tetralogiaan "vain" parin tunnin kestollaan. Mieleeni on kuitenkin jäänyt vieressä istuneen vanhemman rouvashenkilön hajuvesi, ja kun sen nykyään haistan uudelleen jossain, palaan ajassa taaksepäin juurikin siihen tilanteeseen.

Toisessa osassa, Vakyriassa, olin ehkä hieman kiinnostuneempi. Varsinkin Lilli Paasikivi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen Frickan roolissaan. Myöskin Jyrki Anttila, Esa Ruuttunen, Catherine Foster ja Terje Stensvold ovat jääneet hyvin mieleeni tästä. Vakyyrian lopussa Ylijumala Wotan nukuttaa tyttärenäs uneen ja saartaa tämän vuoren huipulle tulikehällä. Isäni olikin siis pakko päästä heittämään tutullen että "Valkyyria on loistava isä-tytär ooppera, tämä on varoittava esimerkki mitä käy jos tytär ei tottele".

Kuvat weheartit

Kolmasosa, Siegfried, jäi minulta näkemättä kun isäni lähti työmatkalle ja he menivät siskoni kanssa sen edellisellä viikolla katsomaan. Se ehkä hieman harmittaa, mutta toivottavasti produktio palaa taas suomeen (vink vink) niin sitten näen myös tämän. Neljäs ja viimeinen osa, Jumalten tuho, oli varmaan sitten viimeinen niitti kulttuuri-innostuksen synnyssä. Juoneltaan tämä tetralogia on hyvin samantyylinen kuin J.R.R Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, mikä on auttanut, samoin Wagnerin mukaansatempaava ja hyvin mahtipontinen musiikki. Nykyään kun kuuntelen klassista musiikkia, tunnistan jo ensi sävelmistä alkaen jos se on Wagneria.

Idea tähän blogiin ei lähtenyt heti. Kuulemma Ringin jälkeen halusin enemmän lähteä oopperaan, (en siis niinkään balettiin, mikä on vähän hassua) ja sen jälkeen teattereihin, taidenäyttelyihin sun muihin. Huomasin että tämä tuntui omalta jutulta. Seuraavana keväänä tutustuin muotiblogeihin enemmän ja sieltä taisi tulla kipinä omaan blogiin. Ja tässä sitä ollaan ;)