Anna Karenina elokuvana

Mielessä pyörii aika ristiriitaisia tunteita. Elokuvassa oli hyviä ja onnistuneita kohtauksia, mutta useimmiten se ei vastannut lainkaan omia käsityksiäni hahmoista tai paikoista. Ensinnäkin minua todella häiritsi se, että elokuva esitettiin teatterinäyttämöllä, jossa päähenkilöt kulkivat lavasteissa siirtyessään paikasta toiseen. Jopa Annan junamatka havainnollistettiin pienoisjunaradan avulla. Minulle olisi tärkeää että elokuva saisi mahdollisimman uskottavat puitteet, mutta se puoli jäi aika huteraksi. (En osaa sanoa mitään puvustuksesta, ystäväni ymmärtää historiallisista asuista paljon enemmän kuin minä, eivätkä ne kuulemma olleet ajanmukaiset. Minuun ne menivät kyllä täydestä.) Kun elokuvissa voisi herkutella Moskovan ja Pietarin kaduilla, on hassua, että tässä ne rajoittuivat vain kulisseihin maalattuun katedraaliin ja katosta tiputeltavaan lumeen. Tosin Levinin kohdalla päästiin aika-ajoin jopa oikeaan ulkoilmaan, mikä oli hyvää vaihtelua.

Lisäksi olisin toivonut, (vaikken välitäkään erityisesti venäjästä kielenä) että elokuvassa olisi puhuttu venäjää. Tietysti kun produktio on brittiläistä tuotantoa, olisi aika vaikeaa opettaa kaikille tähdille nopeasti sujuva kielenkäyttö. Toisaalta sitten alussa, kun Anna saapui Moskovaan, rautatieasemalla saattoi kuulla erään matkustajan puhuvan venäjää. Tuli hieman sellainen olo, että ”eivätkö ne osaa päättää.”

Musiikki sopi elokuvaan, vaikka tulinkin pohtineeksi (ja myös lopulta tarkistaneeksi) vielä parempia vaihtoehtoja. Esimerkiksi Tshaikovski eli juurikin samoihin aikoihin, ja on edelleen Venäjän rakastetuimpia säveltäjiä. Hänen musiikkinsa käyttäminen olisi varmaan ollut omiaan luomaan kuvaa aikalaisista seurapiireistä ja suurista tunteista joita kirja vilisee. Mutta, kuten sanottu, musiikki ei ollut elokuvan huonointa antia.

Pidin itse todella paljon Keira Knightleystä. Hän osasi hyvin esittää alussa kaikkien rakastamaa rouvaa ja lopussa epätoivoista, ahdistunutta, epäilyksiin ja asemaansa tuskastunutta naista. Olisin ehkä odottanut hieman korostetumpaa epätoivoa ja ahdistusta Knightleyltä, mutta kun koko loppuosa tuli "ryminällä alas" kuten asian itse esitin, loppu olisi ollut vielä sekavampi. Stiva ei ihan vastannut mielikuvaani Annan veljestä, mutta loppujen lopuksi hän toi traagiseen tarinaan hitusen huumoria hulvattomalla olemuksellaan. Dolly taas vastasi aika lailla omia näkemyksiäni, ja pidin hänestä koko elokuvan ajan. Olin kuitenkin kuvitellut  Vronskin hieman erilaiseksi kuin mitä Aaron Taylor Johnson esitti, mutta hän sopi tarinan luonteeseen juuri sellaisena. Kitty oli myös yksi lempihahmoistani, ruotsalainen Alicia Wikander esitti todella koskettavasti ruhtinatarta. Kirjassa rakastavaiset jäivät itseltäni  aika taka-alalle, mutta elokuvassa yllätyin itsekin miten paljon hän hahmona minulle avautui. Toisaalta, kun ei ole valmista mielipidettä henkilöstä, on helpompaa hyväksyä elokuvan hahmo.

Annan miestä esittänyt Jude Law oli varsinkin alussa yllättävän selkärangaton, miltei näkymätön hahmo. Kun vaimon petos paljastui, hän pääsi hieman paremmin esille, muttei kirjan tapaan hallitsevaksi hahmoksi. Elokuvaversio olikin ehkä tarkoitettu enemmän vain Annan ja Vronskin rakkaustarinaksi, eikä Tolstoin kirjan tapaan ajatuksia herättäväksi aikalaiskuvaukseksi. Tästä kielii sekin, että Levin ja Kitty jäävät elokuvassa kaukaisiksi sivuhahmoiksi, jotka täyttävät ne tarinan kohdat, jolloin Annan ja Vronskin suhteessa ei tapahdu mitään uutta.

Kuten jo mainitsin, tarinaa oli kehitelty aika lailla Annan ja Vronskin ympärille, ja muut hahmot jäivät melko  etäisiksi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna ja Vronski tanssivat salissa, jossa kaikki muut parit ovat pysähtyneinä heidän ympärilleen ja musiikki voimistuu voimistumistaan, sai minut ihastumaan.

  Ihmettelin aluksi,  miten elokuva oli saatu päälle kahteen tuntiin. Asia valkeni meille aika nopeasti, sillä loppupuolta oli lyhennetty huimasti. En nyt tässä ala eritellä juonta  enempää jos joku ei ole vielä lukenut kirjaa. Yllätyin kuitenkin, ettei tarina ollut niin ahdistava kuin mitä kirjaa lukiessani koin. Annan ratkaisun vaikutustakaan muihin ei näytetty sen enempää, vaikkakin itse ratkaisu oli hieman liian korostettu. Pidin ohjaajan päätöksestä päättää tarina niitylle, jossa päästiin synkästä mielialasta iloisempiin maisemiin. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä vapaamuotoisempaa ja ehkä hieman töksähtävää tapaa, jolla koko elokuva päättyi. Alussa nähtiin esiripun nousu ja vanhanajan filmeille tyypillinen alkusoitto; lopussa ainoastaan loitonnutaan näyttämöstä pikkuhiljaa, muttei lasketa esirippua alas (ehkä tässä onkin sitä symboliikkaa että elämä jatkuu ;).

kuvat weheartit

Anna Kareninaa esitetään ainoastaan Maximissa ja Kinopalatsissa. Olin yllättynyt Tennispalatsin päätöksestä olla ottamatta tätä ohjelmistoonsa, sillä tätä on todella paljon mainostettu etukäteen sen lisäksi, että elokuvaa tähdittävät suuret nimet! Eipä se kuitenkaan meitä haitannut, sillä pääsimme Maximin tyylikkääseen vanhanajan elokuvateatteriin, jossa on kaksi tasoa. Vaihtelu teki kyllä hyvää ja sopi tunnelmaan.

Anna Karenina/Maxim & Kinopalatsi